Bernhardinkoirayhdistys kerää parhaillaan tietoa mahalaukun kiertymästä selvittääkseen sen periytyvyysastetta rodussa.

Vastaa kyselyyn täällä ->

Tietoa kerätään seuraavista koirista:  

• kaikki koirat, joilla on todettu mahalaukun kiertymä, iästä riippumatta
• yli 7-vuotiaat elossa olevat koirat, joilla ei ole todettu mahalaukun kiertymää
• edesmenneet koirat, jotka ovat eläneet vähintään7-vuotiaiksija joilla ei ole todettu mahalaukun kiertymää

Mistä oikein on kyse?

Mahalaukun kiertyminen on yksi bernhardinkoirien yleisimmistä sairauksista. Viimeisimmän JTO:n kuolinsyytilaston mukaan se on bernhardinkoirien kolmanneksi yleisin kuolinsyy. Tilaston mukaan 8 % bernhardinkoirista on kuollut mahalaukun kiertymään keskimääräisen eliniän ollessa 6 vuotta ja 10 kuukautta.

Mahalaukun kiertymä on akuutti, hengenvaarallinen sairaus, joka vaatii kiireellistä eläinlääkinnällistä hoitoa. Taudin varhainen havaitseminen ja hoidon nopea aloittaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä hyvän lopputuloksen kannalta.

Oireita ovat mahan eriasteinen turvotus, venyttely, kuolaaminen, oksennusyritykset, levottomuus, apeus, hengitysvaikeudet sekä shokkioireet. Mahalaukun kiertymää tavataan kaikenikäisillä koirilla, ja se on hyvin yleinen syy iäkkään bernhardinkoiran elämän päättymiselle. Hoitona tarvitaan yleensä leikkaushoitoa. Ennuste riippuu taudin vakavuudesta sekä siitä, missä vaiheessa hoito päästään aloittamaan.

Mahalaukun kiertymän tarkkaa aiheuttajaa ei tunneta. Altistaviksi tekijöiksi on esitetty muun muassa syvärintaisuutta, ilman nielemistä, liian suurten ruokamäärien syöttämistä, ruokinnan jälkeistä liikuntaa sekä ruokapartikkelien kokoa ja ruoan tarjoamista korokkeelta (Lamposaari 2010).

Tutkimusten mukaan mahalaukun kiertymän riskitekijöihin kuuluu myös koiran luonne: hermostuneilla ja pelokkailla koirilla riski on suurempi kuin rauhallisilla yksilöillä. Lisäksi ensimmäisen asteen sukulaisella esiintynyt mahalaukun kiertymä lisää sairastumisriskiä, mikä viittaa perinnölliseen alttiuteen, vaikka tarkkaa periytymismekanismia ei vielä täysin tunneta.

Mahalaukun kiertymisen periytymisasteen selvittäminen bernhardinkoirilla

Bernhardinkoirayhdistyksen jalostustoimikunta on käynnistänyt hankkeen, jonka tavoitteena on selvittää mahalaukun kiertymän periytymisastetta rodussa. Hanke on tällä hetkellä vielä selvitysvaiheessa, ja sen toteuttamiseksi on oltu yhteydessä Helsingin yliopistoon yhteistyön käynnistämiseksi. Tarkoituksena on löytää tutkimukselle toteuttaja esimerkiksi pro gradu -työn muodossa.

Luotettavan tutkimuksen tekeminen edellyttää laajaa aineistoa sekä sairastuneista että terveistä koirista. Pelkkä tieto sairastuneista yksilöistä ei riitä, vaan tarvitaan vertailuaineistoa koirista, joilla mahalaukun kiertymää ei ole todettu. Sairastuneiden lisäksi erityisen arvokasta on tieto koirista, jotka ovat eläneet vähintään seitsemän vuoden ikään ilman kiertymää, sillä ne ovat ehtineet elää keskimääräisen sairastumisiän yli ilman oireita. Tällöin niitä voidaan pitää luotettavampina verrokkikoirina.

Tätä varten on avattu mahalaukun kiertymää koskeva kysely, jonka avulla kerätään tietoa sekä sairastuneista että terveistä bernhardinkoirista. Kyselyn avulla pyritään kartoittamaan muun muassa mahdollisia riskitekijöitä sekä sairauden taustalla vaikuttavia tekijöitä. Samalla kerätään tietoa myös elossa olevista yli 7-vuotiaista koirista, joilla mahalaukun kiertymää ei ole esiintynyt, sekä edesmenneistä koirista, jotka ovat saavuttaneet vähintään saman iän ilman mahalaukun kiertymään sairastumista.

Laaja ja huolellisesti kerätty aineisto on edellytys sille, että mahalaukun kiertymän perinnöllistä taustaa voidaan tulevaisuudessa arvioida luotettavasti. Siksi jokainen kyselyyn annettu vastaus on tärkeä ja vie projektia eteenpäin.

Mitä periytymisaste tarkoittaa – ja mitä ei

Koska mahalaukun kiertyminen on todennäköisesti monitekijäinen sairaus, sen periytymisasteen arviointi edellyttää sekä tietoa sairastuneista ja terveistä koirista että sukulaisuussuhteista koirien välillä. Kyselyaineiston ja sukutaulutietojen yhdistäminen mahdollistaa sen tarkastelun, kuinka suuri osa sairastumisriskin eroista liittyy perinnöllisiin tekijöihin.

Periytymisaste kuvaa siis sitä, kuinka suuri osa koirien välisistä eroista ominaisuudessa johtuu perimästä. Käytännössä se kertoo, kuinka hyvin ominaisuus on jalostettavissa. Periytymisastetta pidetään kohtalaisena, jos se on yli 0,20, ja korkeana, jos se on yli 0,35–0,40.

Yksinkertaistettuna: mitä korkeampi periytymisaste on, sitä enemmän ominaisuus “kulkee suvussa” ja sitä paremmin siihen voidaan vaikuttaa jalostusvalinnoilla. Vastaavasti matala periytymisaste tarkoittaa, että ympäristötekijöillä, kuten ruokinnalla, hoidolla ja muilla ulkoisilla tekijöillä, on suurempi merkitys.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, mitä periytymisaste ei kerro. Se ei tarkoita sitä, että sairaus olisi täysin perinnöllinen tai että se periytyisi suoraviivaisesti vanhemmilta jälkeläisille. Se ei myöskään kerro yksittäisen koiran kohdalla, sairastuuko se vai ei.

Periytymisaste ei siis vastaa kysymykseen “onko sairaus perinnöllinen”, vaan siihen, kuinka suuri osa sairastumisriskin eroista koirien välillä voi liittyä perimään. Samalla se ei myöskään kerro, mitkä yksittäiset geenit ovat mukana tai miten sairaus tarkalleen periytyy. Periytymisastetta ei lasketa yksittäiselle koiralle, vaan se kertoo koko rodun tasolla, kuinka paljon perimä vaikuttaa ominaisuuteen.

Miten periytymisastetta voidaan hyödyntää jalostuksessa?

Periytymisasteen selvittäminen kertoo, kuinka paljon mahalaukun kiertymän riskiin voidaan vaikuttaa jalostusvalinnoilla. Mitä suurempi periytymisaste on, sitä enemmän jalostuksellisia vaikutusmahdollisuuksiakin on.

Käytännössä periytymisaste toimii ikään kuin pohjana erilaisille jalostustyökaluille. Yksi mahdollinen jatkokehitys voisi olla ns. sairausriskiluku, jossa koiran oma terveystieto yhdistetään sen sukulaisten terveystietoihin. Tällainen riskiluku ei kerro, sairastuuko yksittäinen koira, vaan kuvaa sen perinnöllistä alttiutta suhteessa koko rotuun.

Kun jokaiselle koiralle voidaan arvioida vastaava riskitaso, jalostuksessa voidaan pyrkiä yhdistämään koiria siten, että pentueen keskimääräinen riski on rodun keskiarvoa pienempi. Näin sairauden esiintymistä voidaan vähitellen vähentää koko rodussa. Esimerkiksi suomenpystykorvilla sukutauluun perustuvan sairausriskiluvun avulla on onnistuttu vähentämään epilepsian esiintyvyyttä merkittävästi. Riskiluvun laskeminen voisi mahdollistaa myös yksittäisten korkeamman riskin koirien tai sukujen hallitun käytön, kun ne yhdistetään matalamman riskin koiriin. Näin voidaan samanaikaisesti huomioida rodun geneettinen monimuotoisuus ja välttää liian kapeaa jalostuspohjaa.

Jos periytymisaste osoittautuu matalaksi, jalostusvalintojen vaikutus on rajallisempi, ja huomiota tulee kiinnittää enemmän ympäristötekijöihin, kuten ruokintaan, ruokailutapoihin ja muihin mahdollisiin riskitekijöihin. Tällöinkin sukutaustaa voidaan hyödyntää, mutta edistyminen on hitaampaa.

Periytymisasteen selvittäminen ei siis yksin ratkaise ongelmaa, mutta se voi antaa tärkeän työkalun ja suunnan bernhardinkoirien jalostukselle ja mahalaukun kiertymän vähentämiselle rodussa.